Infectious Diseases Society of America suosittelee tällä hetkellä amoksisilliinia ja ampisilliinia, aminopenisilliini (AP) -antibiootteja, lääkkeinä hoitoon.enterokokkiUTI.2 Ampisilliiniresistenttien enterokokkien esiintyvyys on lisääntynyt.

Erityisesti vankomysiiniresistenttien ilmaantuvuusenterokokit(VRE) on lähes kaksinkertaistunut viime vuosina, ja 30 % kliinisistä enterokokki-isolaateista on raportoitu olevan resistenttejä vankomysiinille.3 Nykyisen Clinical and Laboratory Standards Institute -standardin perusteella,Enterococcuslajeja, joiden minimaalinen estävä pitoisuus (MIC) on ≥ 16 μg/ml, pidetään ampisilliiniresistentteinä.

Mikrobiologian laboratoriot käyttävät samaa raja-arvoa tartuntapaikasta riippumatta. Farmakokinetiikka, farmakodynamiikka ja kliiniset kokeet tukevat aminopenisilliiniantibioottien käyttöä enterokokkivirtsatieinfektioiden hoidossa, vaikka isolaattien MIC ylittää herkkyysraja-arvon.4,5

Koska AP-antibiootit poistuvat munuaisten kautta, voimme saavuttaa paljon korkeampia pitoisuuksia virtsassa kuin verenkierrossa. Eräässä tutkimuksessa pystyttiin osoittamaan, että virtsan keskimääräinen pitoisuus oli 1100 μg/ml, kun se kerättiin 6 tunnin aikana vain yhden 500 mg:n oraalisen amoksisilliiniannoksen jälkeen.

Toisessa tutkimuksessa analysoitiin ampisilliiniresistenttejäenterococcus faecium(E. Faecium) virtsan isolaatit, joiden raportoidut MIC-arvot ovat 128 μg/ml (30 %), 256 μg/ml (60 %) ja 512 μg/ml (10 %).4 Näiden kokeiden tietoja käyttämällä on järkevää sanoa, että AP-pitoisuudet saavuttaa riittävät pitoisuudet virtsateissä monien raportoitujen vastustuskykyisten infektioiden hoitamiseksi.

Toisessa tutkimuksessa havaittiin, että ampisilliiniresistenttiE. faeciumvirtsa-isolaattien MIC-arvot vaihtelivat, ja mediaani MIC oli 256 µg/ml5. Vain 5 isolaatilla oli MIC-arvo > 1000 µg/ml, mutta jokainen näistä isolaateista oli 512 µg/ml 1 laimennuksella.

Penisilliiniantibioottien tappaminen on ajasta riippuvaista, ja optimaalinen vaste tapahtuu niin kauan kuin virtsan pitoisuus on yli MIC-arvon vähintään 50 % annosvälistä.5 Tästä syystä voimme kohtuudella päätellä, että AP-antibioottien terapeuttiset annokset eivät ainoastaan ​​​​ole tehokkaita. hoitaaEnterococcuslajeja, mutta myös ampisilliiniresistenttejäenterokokkieristetty alemmissa virtsatieinfektioissa, niin kauan kuin annos on kohtuullinen.

Lääkäreiden kouluttaminen on yksi tapa vähentää näiden infektioiden hoitoon käytettävien laajakirjoisten antibioottien, kuten linetsolidin ja daptomysiinin, määrää. Toinen tapa on kehittää yksittäisissä laitoksissa protokolla, joka auttaa ohjaamaan lääkkeiden määrääjiä kohti ohjeiden mukaista määräämistä.

Yksi parhaista tavoista torjua tätä ongelmaa alkaa mikrobiologialaboratoriosta. Virtsakohtaiset raja-arvot antaisivat meille luotettavampia herkkyystietoja; tämä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä laajalti saatavilla.

Monet sairaalat lopettivat rutiiniherkkyystestauksensaenterokokkivirtsaisolaatit ja raportoivat kaikki rutiininomaisesti herkiksi aminopenisilliineille.6 Yhdessä tutkimuksessa arvioitiin hoidon tuloksia potilaiden välillä, joita hoidettiin VRE-virtsatieinfektion vuoksi AP-antibiootilla verrattuna potilaisiin, joita hoidettiin ei-beetalaktaamiantibiootilla.

Tässä tutkimuksessa AP-hoitoa pidettiin aktiivisena kaikissa tapauksissa ampisilliiniherkkyydestä riippumatta. AP-ryhmässä yleisin lopulliseen hoitoon valittu aine oli amoksisilliini, jota seurasi suonensisäinen ampisilliini, ampisilliini-sulbaktaami ja amoksisilliini-klavulanaatti.

Ei-beetalaktaamiryhmässä yleisin lopulliseen hoitoon valittu aine oli linetsolidi, jota seurasivat daptomysiini ja fosfomysiini. Kliininen paranemisaste oli 83,9 % potilaista AP-ryhmässä ja 73,3 % ei-beetalaktaamiryhmässä.

Kliininen parantuminen AP-hoidolla havaittiin 84 %:lla kaikista tapauksista ja 86 %:lla potilaista, joilla oli ampisilliiniresistenttejä isolaateja, eikä tilastollista eroa havaittu muiden kuin beetalaktaameilla hoidettujen tulosten välillä.